MIKSI TARVITAAN YHTEISESTI OPETETTAVA KATSOMUSOPPIAINE?


Kertomuksia oikeasta elämästä

Lähetä oma kertomuksesi meille osoitteeseen info [at] katsomusaloite.fi

Voimme julkaista kertomuksesi myös nimimerkillä, jos toivot niin.


Nimimerkki "Kaupunkilaistyttö":

Uudessa koulussa toisen luokan juuri aloittaneen tyttäreni opettaja soitti minulle. Uskontotunnilla Sara-tyttäreni oli kertonut opettajalle, että on käynyt ensimmäisen luokan ajan elämänkatsomustiedon opetuksessa. Pidin itsestäänselvyytenä, että nytkin sellainen alkaa, kun papereissa selvästi on, että lapsi on ET:n kävijä. Mutta opettaja oli havahtunut vasta, kun Sara oli hänelle asiasta kertonut.

Opettaja soitti, että mitäs tehdään kun "täällä kaikki mamut ja muut uskontokuntienkin edustajat käyvät evankelis-luterilaisen uskonnon tunneilla" ja kovasti asiaa puolusteli, ja kysyi että mitäs tehdään. Kun tiedustelin vaihtoehtoa, ei sellaista vielä ollut.

Saamme viikonlopun miettiä, mitä asian kanssa tehdään, mutta periaatteessa heillä ei ole tarjota vaihtoehtoa. Pitäisi vaan siis viikonlopun aikana sopeutua ajatukseen, että näin se täällä tehdään. Opettaja oli kyllä oikein mukava ja asiallinen. Hänellä ei vain ollut vaihtoehtoa, jota esittää meille... Koulussa kun ei ole vielä ollut ketään, joka ei olisi suostunut tavallisille enemmistön uskontotunneille.

Lisäksi, vaikka luokilla on eri katsomussuuntaisia lapsia, kaikille luetaan yhdessä ruokarukous. Minulle on tullut täysin yllätyksenä, kuinka vanhanaikaisesti mieheni synnyinseuduilla toimitaan. Nyt täytyy miettiä, toimimmeko oman periaatteemme mukaan, eli että lapsemme saa itse valita isona mihin katsomukseen haluaa kuulua, ja altistamme samalla kiusaamiselle, koska kaikki muut ovat valtavirran mukana. Vai toimimmeko periaatteitamme vastaan ja alistumme samaan kuin muutkin? Yksi opettajan perustelu häiritsee minua eniten: "Maahanmuuttajatkin ymmärtävät että tämä on täällä tapana..."

Lapsen nimi on muutettu.

 


Harriet Lonka, hallintotieteiden lisensiaatti:

Havahduin katsomusaineiden opetuksen epäkohtiin, kun tyttäreni aloitti lukion. Tätä ennen en ollut varsinaisesti miettinyt asiaa, vaan olin ottanut lasteni uskonnonopetuksen annettuna. Olenhan tyypillinen tapakristitty ja olin ollut evankelis-luterilaisen kirkon jäsen syntymästäni lähtien. Lukio-opintojen kohdalla ongelma tietenkin kärjistyy erityisesti, kun mietitään ainevalintojen kokonaisuutta suhteessa nuoren omiin tavoitteisiin. Luonnontieteilijänä järkytyin, kun havaitsin, että lukiossa on yksi kurssi pakollista fysiikkaa, mutta kolme pakollista uskonnon kurssia! Yllätys oli sekin, että evankelis-luterilaisen kirkon jäsenenä tyttäreni ei voinut valita uskonnon sijaan elämänkatsomusoppia. Kuitenkin toisinpäin valinta on mahdollinen.

Huomasin asettuneeni vuosikausiksi jonkinlaiseen passiiviseen luottamuksen tilaan sen suhteen, että yhteiskunta pitää perusoikeuksistani ja sen osana uskonnonvapauden toteutumisesta huolen. Olin uskonut, kun minulle oli sanottu, että Suomessa ei ole valtionkirkkoa vaan kirkko on erotettu valtiosta eduskunnan säädellessä kirkon toimintaa vain kirkkolain säätämisen kautta.

Mutta tämähän ei olekaan totta!

Keskeisimmällä elämän alueella, koulutuksessa ja oppivelvollisuuden täyttämisessä, kirkon jäsenyydellä on siis olennainen merkitys minun ja lasteni yhteiskunnallisiin valintoihin.

Tutkailin hieman asiaa perusoikeuksien kannalta ja havahduin, että uskonnonvapaudesta käyty keskustelu on uskonnonvapauslain säätämisestä lukien (muistaakseni 1920-luvulta) keskittynyt turvaamaan vapautta oman uskonnon harjoittamiseen ilman pelkoa syrjinnästä tai muusta epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Tämän vapauden varjoon on nähdäkseni jäänyt kysymys siitä, haluaako ihminen muiden tietävän omaa uskonnollista vakaumustaan. Saati, haluaako hän, että oma uskonnollinen vakaumus vaikuttaa esimerkiksi vaikka hänen lastensa kouluvalintoihin.

Tämä uskonnonvapauden vinoutunut tulkinta loukkaa perusteellisesti jotakin omassa oikeudentajussani. Minä haluaisin vapauden kuulua uskonnolliseen yhteisöön ilman, että sillä on muiden yhteiskunnallisten asioideni hoitamisen kanssa mitään tekemistä. (Toki uskonnollisten yhteisöjen jäsenrekisterit olisivat julkisia siten, kuin yhdistystenkin jäsenrekisterit ovat.)

Protestiksi nykyiselle asiantilalle koko perheemme luopui kirkon jäsenyydestä. Tämä oli itselleni kova paikka, olenhan peruskristitty ja toiminut myös seurakunnan luottamustoimissa. Pidän lasteni kristillistä kasvatusta tärkeänä. Myös mainittu lukioikäinen tyttäreni oli erittäin tyytyväinen esimerkiksi rippikoulun antiin kristillisen kasvatuksen, tiedon ja elämän eväiden kannalta.

Kertomani perustelee sitä, että tuen lämpimästi Katsomusaloitteen etenemistä. Toivon, että aloitteen toteutuessa Suomessa päästään iso harppaus kohti todellista katsomuksen vapautta. Näen, että yhteinen katsomusaine toteuttaa oikealla tavalla tätä vapautta ja edistää merkittävästi eri taustoista tulevien opiskelijoiden keskinäistä ymmärrystä ja yhteisen maailmankuvan rakentumista. Kokemukset tehdyistä kokeiluistahan osoittavat selvästi tähän suuntaan. 


Hanna Raeluoto, VTM:

Olen perusarvoiltani liberaali. En missään tapauksessa ole uskontovastainen, vaan jokainen saa mielestäni uskoa mihin haluaa, kunhan ei sillä yritä haitata ja hallita toisten elämää. Mielestäni aidosti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa kirkon ja valtion tulee olla erillään toisistaan ja tämä koskee luonnollisesti myös koulumaailmaa. Sen sijaan pidän erittäin tärkeänä, että aidosti tasa-arvoisen ja suvaitsevaisen yhteiskunnan on opetettava kansalaisensa tuntemaan erilaisia uskomuksia ja tapoja, ja erityisesti että moraali ja etiikka eivät ole minkään uskonnon etuoikeuksia joiden varjolla pahimmillaan voi polkea toisen uskonnon ihmisarvoa ja oikeuksia.

Näistä syistä olen jo aiemmin toivonut uskonnonharjoittamisen poistamista koulumaailmasta.

Uskonnonopetuksen ongelma kuitenkin tuli minulle vastaan muutamia kuukausia sitten kun aloin odottaa ensimmäistä lastani. Keskustelimme mieheni kanssa kasteesta pitkään ja lopulta sovimme että lapsi kastetaan, mutta olimme molemmat sitä mieltä ettei uskonnonopetus ole koulun asia. Eli haluamme että lapsemme menee nykyiselle Elämänkatsomustiedon tunnille eikä osallistu uskonnollisiin tilaisuuksiin koulussa ja uskonnollisiin kysymyksiin vastaamme me vanhemmat ja tarvittaessa haemme kasvatukseen tukea uskonnolliselta yhteisöltä lapsen oman kiinnostuksen mukaisesti. Tämä oli erinomainen keskinäinen sopimuksemme aviomieheni kanssa johon olimme molemmat tyytyväisiä. Valitettavasti valtio ei anna meidän toimia näin. Koska lapsemme kastetaan, hänen uskontokuntaan kuulumisensa ei ole enää meidän perheemme sisäinen asia, vaan valtiolla on oikeus hakea tämä tieto rekisteristä ja pakottaa lapsemme uskonnontunnille. Tai vaihtoehtoisesti meidän täytyy erottaa lapsemme kirkosta ennen kouluikää.

Uskon vahvasti yksilönvapauteen johon kuuluu myös vapaus uskoa ja harjoittaa uskontoa. Mutta yksilönvapauteen kuuluu myös vapaus olla paljastamatta uskontoaan muille. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa, joka on tosiasiassa monikulttuurinen, on tärkeää ymmärtää sekä omaa kulttuuriaan että muiden kulttuuria. On tärkeää, että erilaisista taustoista tulevat lapset voivat koulussa käydä dialogia keskenään siitä, miten erilaiset kulttuurit eroavat toistaan ja millaiset asiat niitä yhdistävät. Ja erityisesti on tärkeää että tämän dialogin perusteella lapset oppivat että toisen uskonto, kulttuuri ja tavat eivät ole uhka vaan mielenkiintoinen lisä yhteiskuntaamme. Tämä dialogi on mielestäni erittäin tärkeää eikä lapsilta pidä riistää tätä ainutlaatuista mahdollisuutta jonka peruskoulumme voi tarjota opettamalla kaikille lapsille yhteistä katsomusainetta, jossa käydään läpi niin uskontoja kuin moraalia ja etiikkaa, eli opitaan niitä perustavia tietoja ja taitoja mitä jokainen tarvitsee elämässään.